Otetaan lähtökohtana, että olimme juuri olleet valveilla 40 tuntia, matkustaneet päättömästi läpi Bishkekin, ja päätyneet nukkumaan telttaan jonnekkin kukkulalle kaupungin ulkopuolelle. Meillä ei ollut juurikaan ruokaa, eikä vettä pisaraakaan. Aamulla kuitenkin kaikki näytti hyvältä. Aurinko paistoi lämpimästi ja pilvet olivat karanneet jonnekkin korkeammalle vuoristoon. Pakattuamme telttamme ja juotuamme janoisina vettä läheisestä purosta, olimme valmiita tekemään alustavan suunnitelman päivälle. Se kuului kutakuinkin näin: Patikoimme 10 kilometriä kartassa näkyvään hotelliin, josta varmasti löytyy myös ravintola, jossa meille voidaan tarjoilla aamupalaa, liftaamme takaisin Bishkekiin, ostamme SIM- kortin, etsimme jonkun järkevän majapaikan, syömme ravintolassa ja juomme cocktaileja kattobaarissa.
Ainakin ravintolaan asti kaikki meni kuten suunnitelman piti - itseasiassa vielä paremmin, sillä heti tielle päästyämme tarjottiin meille kyyti perille asti. Hotellissa ei osattu sanaakaan englantia, mutta onnistuimme tilaamaan venäjäksi munakasta, leipää ja teetä - istuutuen samaan pöytään kroatialais-bosnialaisen pariskunnan kanssa, jotka olivat matkalla moottoripyörällä. Pian heittivät he ilmaan loistavan ehdotuksen - miksemme lähtisi vaeltamaan heidän kanssaan 4500 metriä korkealle huipulle, jonne pääsemme kahdessa päivässä? Ei kovin monessa paikassa pääse lumihuippuiselle vuorelle niin helposti! Tuumailtuamme hetken tilannettamme - meillä ei ollut ruokaa eikä paikallista valuuttaa - päätimme tarttua ehdotukseen. Ehkäpä toinen goulash- pussimme ei ole yhtä pilaantunut, ja minulla sattui olemaan Suomesta jämänä pari pikapuuroa ja pussikeittoa. Ehkä ylhäällä tarjoillaan jotain ruokaa! Koska hotelli maksutti kolmisen euroa per päivä tavaroiden varastoimisesta (ja meillä oli yhteensä kolme euroa), oli minun otettava mukaani koko 15 kilon varustus, johon kuului minun charangoni ja paljon tavaraa, joita en takuulla tarvitse vuoristossa. Kukaan meistä ei tiennyt tarkalleen, miten pitkä matka on, tai miten vaikea se on - kaikki oli kuulopuhetta. En ole ikinä lähtenyt vaeltamaan näin suunnittelematta, ja se kiehtoi minua.
Ensimmäiset pari tuntia menivät mukavasti - reitti oli jyrkkä, muttei kovin hankala. Noustuamme noin 500 metriä alkoivat kuitenkin hankaluudet - vettä alkoi sataa voimakkaasti ja kaikki hautautui sumuverhon alle, tuulen yltyessä voimakkaaksi. Reitti muuttui hyvin jyrkäksi ja kivikkoiseksi - paikoittain oli käytettävä köysiä apuna nousuun. Sade ja liukkaat kivet eivät tehneet siitä yhtään helpompaa. Raskas rinkka tuntui hetki hetkeltä raskaammalta, myös senkin vuoksi, että aloimme olla 3000 metrin korkeudessa. Juuri sillä hetkellä, kun aloin ensimmäistä kertaa harkitsemaan, oliko tämä retki täysin järkevä (olin märkä päästä varpaisiin ja jalat ei meinanneet enää kantaa ylemmäksi), saavuimme base campille. Kysellessämme jotain paikkaa, mistä olisi mahdollista saada ruokaa, emme voineet tuntea itseämme tyhmemmiksi venäläisten ihmetellessä "miten nämä kaksi tyttöä, jotka laskeutuivat eilen Bishkekiin, ovat tänään täällä vuorikiipeily base campissa ilman ruokaa ja varusteita?".
Eihän siellä tietenkään mitään ruokaa ollut. Guolash oli tietenkin pilaantunut, kuten arvata saattoi. Pian sade muuttui lumeksi, joka tuntui uskomattomalta, sillä eilen Bishkekissä oli vielä 40 astetta lämmintä. Onneksi kirgiiseiltä herui hieman vodkaa ja ruuantähteitä, ja sain ostettua viimeisillä rahoillani kaksi kananmunaa kolmela eurolla, joka oli pitkän neuvottelun tulos, sillä periaatteessa ruoka oli vain järjestetyille seurueille. Illan tullessa pihalla alkoi olla pakkasta, lumisateen tihentyen, joten päätimme maksaa dollareilla katon päämme päälle yksinkertaisesta autiotuvasta - seitsemän euroa yö, jolla saisi jopa hotellihuoneen kaupungista. Minun telttaani ei ole kuitenkaan optimoitu nähiin olosuhteisiin. Illalla samassa huoneesa yöpyvä kirgiisi sai neuvoteltua venäläisiltä vuorikiipeilijöitltä kitaran (kuka ihme on kantanut sen vuorelle?), ja pian pöydältä löytyi pari pulloa vodkaa, venäläisten laulujen raikuen autiotuvassa. Emme totisesti aamulla osanneet olettaa, että tänä iltana olisimme korkealla vuoristossa nauttimassa vodkaa kivenkovien venäläisten vuorikiipeilijöiden seurassa.
Yöllä meihin iski lievä vuoristotauti. Pääni tuntui siltä, että se räjähtää (joka ei johtunut vodkasta - vaikkei se välttämättä auttanutkaan tilannetta). Lisäksi tunsin kuumeisia vilunväristyksiä. Onneksi nämä oireet katosivat aamuun mennessä, jolloin maa oli ohuen lumivaipan alla, eikä toiveita korkeammalla vuoristoon kiipeämisestä ollut - en ollut totisesti varautunut tällaisiin sääoloihin. Koska meillä ei ollut ruokaa (eikä paikallista valuuttaa), ainoa vaihtoehto oli pakata kamat ja laskeutua alas vuorelta lumesta huolimatta. Pussikeitto antoi meille maktalla puhtia jatkaa alas asti, joka ei onneksi ollut liian suurien ponnistusten edessä - saavutimme hotellin jo kolmessa tunnissa.
Olimme hädin tuskin päässeet alas, kun huomasimme jurtassa juhlat. Meidät kutsuttiin sisään - "olkaa hyvät ja ottakaa kuvia - ja syökää mitä haluatte!". Kauniin koristellun jurtan keskellä oli suuri pöytä pullollaan ruokaa, ihmisten syödessä, ja yhden miehen soittaen musiikkia paikallisella instrumentilla eli komuzilla. Ulkona pauhasi musiikki perheen tanssiessa. Juhlittiin perheen lapsen yksi- vuotis syntymäpäiviä, jossa oli vieraita kolmisen kymmentä. Ohjelmaan kuuluu erilaisia leikkejä, muun muassa juoksukilpailu, jossa kaikki voittivat palkinnon. Myös minä pääsin juoksemaan, ja voitin huivin! On uskomatonta, miten avoimesti he ottivat meidät vastaan - olimmehan vain kävelemässä jurtan ohitse. Vaikka kommunikointimme venäjäksi oli yksinkertaista, saivat he minut ymmärtämään yhä enemmän, miten sydämmellisä ja vieraanvaraisia kirgiisit ovat. Eräs venäläinen ystäväni varoitti minua ennen matkaa: "ihmiset siellä keski-aasiassa eivät ole hyviä. teidän pitää olla varovaisia." Tämä kertoo yhä enemmän siitä, miten muutama ihminen tietystä maasta saattaa mustata koko maan maineen - tämä on etenkin totta (laittomien) maahanmuuttajien kohdalla.
Nopeasti saimme kyydin Bishkekiin, jossa yritimme etsiä hostellin, josta tapaamamme amerikkalainen turisti oli vinkannut. Annoin tälle jätesäkin suojaamaan tämän rinkkaa sateelta, jolloin hän vinkkasi meille hostellista, missä hän yöpyy. Meillä oli kuitenkin jo ennestään huonoja kokemuksia Bishkekistä ja osoitteista. Ihmeeksemme löysimme kadun, jossa luki hostellin nimi, ja tienviitta, joka ohjasi 300 metriä pienelle sivukadulle. Voiko olla, että näin helposti löydämme paikan? Hostellia ei kuitenkaan löytynyt. Kävelimme edestakaisin tietä pitkin, kysellen ihmisiltä hostellista, mutta sitä ei tuntunut olevan. Lopulta selvisi, että se on muuttanut toiseen osoitteeseen päivittämättä osoitetta Googlen karttaan. Ottaen huomioon kaikki mitä sinä päivänä oli tapahtunut - uneton yö vuoristotaudin vaivaamana, fyysinen taakka ilman ruokaa, laskeutuminen vuoristosta raskaan rinkan kanssa - olimme totaalisen puhki, ja sen näki meistä. Samalla hetkellä muuan nainen, joka asui vieresessä talossa, näki turhaantumisemme. Hän kysyi täydellisellä englannilla: "Näen, että olette todella väsyneitä. Voitte yöpyä minun talossani".
Tatyana on venäjänsukuinen englanninopettaja. Hänen vieraanvaraisuutensa ei olisi voinut saapua parempana hetkenä - minulla ei totisesti ollut halua taivaltaa taas kaupungin läpi toiseen osoitteeseen, jossa hostelli ehkä sijaitsee. Pian teevesi oli keittymässä, ja pöytään järjestyi jotain purtavaa. Tatyana valmisti meille vierashuoneen ja sijasi pedin. Suihkusta (joka olisi meidän ensimmäinen Kirgisiassa) tuli kuumaa vettä. Tutustuttumme uskalsin kysyä hieman arkaluontoisemmista aiheista, kuten siitä, minkälaista oli asua Bishkekissä tulppaanivallankumousten aikana (2005 ja 2010). Lukiessani aiemmin raportteja vallankumouksesta, ne tuntuivat minusta enemmänkin kuin kirjoihin kirjoitetuilta tarinoilta. Yhtäkkiä ne heräsivät eloon Tatyanan suusta, tämän kertoessa siitä pelosta joka hänet valtasi, kun hän kuuli kaduilta joka puolelta ammuntaa, eikä hänen tyttärensä, joka oli koulussa, vastannut puhelimeen. Presidentin vaihtuminen johti joka kerta väistämättä väkivaltaan. Tänä vuonna on taas presidentinvaalit, jotka kirgiisit ottavat kuitenkin vastaan rauhallisin mielin - tällä kertaa presidentti saadaan vaihdettua ilman veristä vallankumousta.
Tatyana muutti Kirgisiaan nuorena, eikä silloin ajateltu, että se olisi eri maa - se oli Venäjän osavaltio. Kirgisian itsenäistyttyä on Venäjän vaikutus pikkuhiljaa vähentynyt, etenkin johdon ollen pitkälti paikallisten käsissä. Monet venäläiset myös muuttivat pois, vaikka puolisen miljoonaa myös jäi sinne, mukaanlukien Tatyanan. Silti, venäjänsukuisten ei tarvitse oppia kirgisian kieltä, ja kaikki Bishkekissä (ja melkein koko Kirgisiassa) puhuvat venäjää sujuvasti - jopa toisena äidinkielenään. Itseasiassa Venäjä nähdään jopa suurena ihanteenkohteena - rakensivathan he maahan tieverkoston, sairaalat ja oppilaitokset, joita ei ennen juurikaan tunnettu. Huhupuheiden mukaan kerrottiin aiemmin nuorille kirgiiseille, että koko maailma puhuu venäjää! Liekö tämä täysin totta - en tiedä. En ihmettelisi.
Miten mahtavalta tuntuikaan nukkua sängyssä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti