maanantai 16. tammikuuta 2017

Rapakon takana odottaa paratiisi - Guatemalan syrjäseutujen aarteita

Olen tunnistanut matkustamishaluni ja tarpeeni jo vuosien varrella - haluan pyrkiä aina niin kauas sivilisaatiosta, kuin vain mahdollista. Tämä heijastuu niin matkakohteideni valinnoissa kuin reittisuunnittelussa. Aina yritin löytää sen viimeisimmän kolkan, missä kukaan muu, tai ainakin hyvin harva, oli ennen käynyt. En halunnut, että jokaisessa keskustelussani muiden matkalaisten kanssa ajaudun jakamaan kommentteja paikoista, joissa kaikki muutkin olivat käyneet, jossa kaikki oli jokseenkin ennaltaodotettavaa. 

Guatemala ei ole ollut poikkeus. Vaikeinta kuitenkin tässä missiossani on saada muita mukaan, sillä kaikilla ei ole samanlaisia matkustamismieltymyksiä. Joskus yksin lähteminen tekee kokemuksesta vieläkin itensiivisemmän, ja suorastaan hakeudun lähtemään yksin, kuin protestina yleiselle käsitykselle siitä, ettei yksinäisen naisen kuulu tehdä sellaisia asioita. Olen kala vastavirrassa näyttämässä merkkiä, että myös tähän suuntaan voi edetä riskeeraamatta elämäänsä. Monia tarinoita on jäänyt kirjoittamatta painavien työkiireiden vuoksi, joita yritän pikkuhiljaa koota kasaan.

Aiemmin tutustuin täällä seikkailumielisimpään tyttöön, johon olin tavannut - saksalaiseen Alexandreen, joka ikävä kyllä jo palasi Eurooppaan. Hänen kanssa teimme useitakin uhkarohkeita seikkailuja, kuten pieneen Tilapita- kylään merenrannalla, jossa yövyimme ennalta tuntemattoman guatemalalaisen kaveriporukan rantatalossa (!!), kiipesimme kaksi tulivuorta omin päin, ja tietenkin lähdimme lopulta Aguacateen, tarkoituksenamme ylittää raja Meksikoon harvoinkuljetun rajanylityspaikan läpi Montebello- järville.

Matka kohti Huehetenangon Aguacatea

Matka alkoi Alexandren kanssa jo ennen mainitun Huehuetenangolaisen ystäväni Charlyn luokse. Seuraavana yönä kello 3.30 herätyskello soi, ja neljän aikaan Charly kuljetti meidät moottoripyörällä (yksitellen, ei sentään kolme päällä) Huehuen bussiterminaaliin. He pyysivät meidät puoli tuntia ennen ostamaan liput, mutta tämä osoittautui turhaksi, sillä 4.30 aamulla paikalla oli vain kaksi muuta matkustajaa. Suuria omenakoreja lastattiin bussin katolle, ne olivat matkalla Meksikoon myyntiin. Huehuetenangon bussiterminaali on karu, kuten bussiterminaalit yleensä Guatemalassa. Ne koostuvat pienestä kadunpätkästä täynnä monenlaisia kauppiaita, jonne tunkee enemmän busseja kuin on kapasiteettiä. Pakokaasun määrä on riittävä keuhkosyövän synnyttämiseen. Yleensä ruoantähteiden haju, roskakasat ja kymmenet kulkukoirat eivät tee siitä miellyttävintä paikkaa odottaa bussia. Bussi lähti etuajassa, kello 4.50. 



Noin kolmen ja puolen tunnin matkan päässä Nentonissa pidimme puolen tunnin pysähdyksen, joka antoi meille riittävästi aikaa syödä chipílin- tamaleja (jotka maksavat 2 quetzalia, eli noin 30 senttiä, kappale) aamupalaksi. Kello oli seitsemän, meitä tarkkailtiin epäluuloisena. Harva ulkomaalainen käy Nentónissa, se on kuin unohdettu kaupunki joka ei ole oikein minkään varrella. Epäluuloisuus kuitenkin mukautuu nopeasti ystävällisyydeksi heidän kysellessä meidän matkamme tarkoitusta ja päämäärää uteliaana. Suurin osa harvoista matkustajista jäi Nentoniin, kun me jatkoimma bussilla kohti Gracias a Dios (eli "Kiitos Jumalalle")- nimistä paikkaa, jota mielummin kuvailisin nimellä "Jumalan selän takana". Samainen paikka on Guatemalan ja Meksikon raja. Lähdettyämme matkaan tuli ensimmäinen poliisitarkastus katsomaan epäivelänä matkustajia. Heiltä kyseltiin mistä he ovat kotoisin, vanhempien suvut, minne he ovat matkalla, miksi, jne.. Etenkin el salvadorilaiset ja hondarasilaiset ylittävät rajaa täällä usein laittomasti, monet heistä määränpäänään mennä laittomasti töihin Meksikoon tai Yhdysvaltoihin, tai he voivat salakuljettaa huumeita. Lopulta poliisi tuli meidän kohdalle kysyen paperit, jolloin huomasin kauhukseni, ettei minulla ollut passia. Lähtiessäni varmistin että minulla on passi mukana, laittaen sen vaatteiden alle piilotettavaan pussukkaan, jonka lähtöhätikässä olin lopulta jättänyt pöydälle. Ei minulla itseasiassa ollut yhtään minkäänlaista paperia, joka kertoisi, kuka olen. Ajokorttini ja muut kortit varastettiin Tanskassa päivää ennen matkaan lähtöä. Kaverini näytti Saksan passia. Lopulta sepitin punaisena, että "ei tarkoituksenani ole mennä Meksikoon, ainoastaan pyörin tässä raja-alueella...".  Poliisi kiinnitti huomionsa lopulta enemmän epäilyttävän näköisiin heppuihin. Sydämeni hyppi tuhatta, en todellakaan halua, että minua epäiltäisiin laittomasta rajanylityksestä. Lopulta yksi kaveri vietiin ulos jututettavaksi, ja kuumottava tilanne oli ohi. Jouduimme kuitenkin pitää nopean strategisen keskustelun, sillä Meksikoon minulle ei ilman passia olisi asiaa. Rajan voi hyvin ylittää ilman passia, mutta en halua joutua samanlaiseen pistotarkastukseen Meksikon puolella, jossa viranomaiset ovat vähemmän ystävällisisiä, rajan yli virratessa päivittäin satoja paperittomia, osalla mukanaan huumeita. 

Niinpä jäimme pois "La Trinidad"- nimisessä tienhaarassa, josta bussi jatkaa Meksikon rajalle. Me jatkoimme sen sijaan Aguacate- nimiseen kylään toisessa suunnassa, jonne ei näyttänyt kulkevan minkäänlaista trafiikkia. Noin puolen tunnin odottelun jälkeen pieni minibussi poimi meidät kyytiinsä kohti Aguacatea. Tie oli heikkoa ja kuoppaista hiekkatietä, joka sai takapuolet koville, sillä bussissa ei ollut enää vapaita istumapaikkoja, ja itse istuin renkaan päällä. Olimme hieman pahoillamme siitä, että jouduimma unohtamaan Meksikon matkan, Alexandren pohtien lähtevänsä sinne yksin. Koko alue kuitenkin vaikutti vähän epäilyttävältä matkustaa yksin tyttönä, sillä kaikki muut bussin matkustajat näyttivät olevan matkalla kyseenalaisilla tavoilla Meksikoon. Virallinen, suurempi rajanylityspaikka on La Mesillassa, kun taas ainoastaan ne, joilla todennäköisesti ei ole kaikki paperit kunnossa, lähtisivät ylittämään Gracias a Dios- paikassa (liekö "kiitos jumalalle" siitä, että sieltä pääsee rajan yli paperittomana). Niinpä päätimme pysytellä tiiminä, vaikka muuten ihmiset vaikuttivatkin kaikki ystävällisiltä ja normaaleilta. 

Aguacate on pieni Chuj- yhteisö, jossa harva edes osaa espanjaa. Se koostuu noin 500 metrin hiekkatien pätkästä puisilla talonröttelöillä, ja sievällä pienellä kirkolla. Emme olleet ostaneet mitään ruokaa, eikä paikassa ollut ravintolaa, joten päätimme tehdä ostoksia. En tiedä millä ihmiset siellä elävät, sillä kaupoissa oli vain harvoja tuotteita. Onnistuimme haalimaan hieman makaronia, tortilla- lättyjä, meksikolaista salsakastiketta, kananmunia ja sipuleja. Edes avokadoa ei myyty, vaikka kylän nimi on Aguacate (=avokado). Näillä eväillä lähdimme talsimaan kohti Laguna Brava- järveä, kysellen reittiohjeita ystävällisiltä kyläläisiltä. He lahjoittivat meille vihanneksia, joita emme ennestään tunteneet (enkä tiedä vielä tänä päivänäkään mitä ne olivat, mutta kyllä me ne syötiin). Matka kiemurteli pitkin vehreää vuoristoa äärimmäisen mutaista polkua monta tuntia, maissi-, papu- ja banaaniviljelmien reunustaen tienvartta ajoittain. Monia viljelijöitä tuli vastaan varustettuina suuria matchete- puukkoja,  kantaen selässään tai muulilla polttopuita, heiniä, papuja, maissia ja muita tuntemattomia raaka-aineita. He puhuivat keskenään chuj- kieltä, ja tervehtivät meitä ystävällisesti. Vaikka olimme yksin hyvin kaukana lähimmästä kaupungista (joka todennäköisesti on Nentón liki kolmen tunnin matkan päässä), minne ei edes autolla pääse, tunsimme olevamme turvassa.






País-Domingo suvun lämmin vastaanotto

Pian kohtasimme Gaspar País-Domingon, nuoren miehen joka puhui hauskalla chuj- aksentilla espanjaa kertoen, että heillä on leirintäpaikka järven rannalla, ja että meidän pitäisi maksaa heille 20 quetzalia pääsymaksua. Mukisematta päätimme pulittaa tämän yli kahden euron hinnan, tietämättä tarkalleen, mitä tulemme saamaan rahalle vastineeksi. Kuraa oli välillä puoleen polveen asti, eikä asiaa parantanut se, että molemmat kaatuivat ainakin kerran kuralätäkköön. Kaikki se oli kuitenkin vaivan arvoista: pian silmiemme edessä siinti upea, kätketty, maaginen Laguna Brava vuorien keskellä. Voin valehtelematta sanoa, että se oli yksi upeimpia näkyjä, joita minä olen nähnyt. Lasku laguunille oli vielä entistä haastavampi, sillä jyrkkä polku oli yhtä kuravelliä. Onneksi matkalla meitä tuli vastaan Gasparin veli Antonio, joka pätki meille machetellaan bambusta kepit, joilla pystyimme edes jotenkin jarruttamaan laskuamme mäkeä alas. Ollessamme järvellä liki kolmen tunnin kävelyn jälkeen kaikki oli toiveiden mukaista - siellä ei ollut kuin yksi pieni rakennus, sekä kaksi katosta tulentekoa varten, joiden alle myös teltta mahtui. Paikalle oli saapunut myös pariskunta niinikään Xelasta, joista tytön itseasiassa tunsin etäisesti, sillä tällä oli oma järjestö, jota meidän yrityksemme oli joskus tukenut.





Pieni tönö oli paikallisten käytössä - heillä oli siellä pari laveria nukkumista varten. Ilman avun kysymistä meille kannettiin nopeasti polttopuita, ja nuotio oli valmis lounaan valmistamista varten. Paikalle saapuivat Gaspar ja tämän serkku Gaspar País-País, jotka lähtivät näyttämään meille soutuveneellä vesiputouksia toisella puolella järveä parin euron tippiä vastaan. Järvi on kristallinkirkas, etkä voi löytää koko alueelta ainoatakaan roskaa. Rakentaminen järven läheisyyteen on kielletty, eikä liki kymmenen kilometrin säteellä ole kenttää tai sähköä. Vain seikkailumielisimmät turistit lähtevät tänne asti. 

Toisella puolella järveä olimme liki Meksikossa. Mieleeni pälkähti, että täältäpä pääsisimme kätevästi käymään Meksikossa, vaikkei minulla ole passia. Gasparin mukaan pieni polku vie hyvinkin vuorten yli Meksikoon, mutta matka kestää yli vuorokauden. Lisäksi raja-alueella on paljon epämiellyttävää trafiikkia, ihmisiä joiden kanssa en välttämättä halua joutua tekemisiin. Hautasin idean. Guatemalalaiset virallisesti tarvitsevat passin ja viisumin Meksikoon menemiseksi, mutta silti täältä virtaa päivittäin satoja väli-amerikkalaisia Meksikoon, monilla heistä mielessään Yhdysvallat. Taipaleeseen kuuluu usein muutaman tuhannen euron summan maksaminen "kojooteille", jotka pakkaavat paperittomat matkalaiset ensin huumakartellien organisoimiin juniin, ja myöhemmin rekkoihin, autojen peräkontteihin ja muihin kulkuneuvoihin, tai sitten joutuu kävelemään kolmesta kuuteen päivää Arizonan aavikon halki. Ei se matka heistä silti niin erikoinen ole, sillä itse kukin oli käynyt useita kertoja Meksikossa ja Yhdysvalloissa. Ei sinne kuitenkaan mielellään jää, vaan sinne menee joksikin aikaa tekemään töitä, jotta saa velat maksettua ja kerättyä perheelle säästöjä. 

Gaspar ja Gaspar olivat innoissaan pienestä turistiprojektistaan järvellä, ja toivovat kävijämäärien kasvavan. He eivät kuitenkaan koskaan aio sallia minkään infrastruktuurin rakentamista rantaan, vaan majoitus tulee aina olemaan teltassa, tai korkeintaan heidän tönönsä laverilla. He kuitenkin yrittävät parantaa tietä niin, että ainakin melko lähelle pääsisi maasto-autolla, eikä tarvitse kävellä kolmea tuntia rapakossa. Jokainen kylässä pistää kolehtiin mitä heillä sattuu olemaan - euro, ehkä kymmenen euroa, joka käytetään tien parantamiseen. Yhdysvallosissa ja Meksikossa tienattu raha menee pitkälti projektiin, jolla he uskovat parantavan köyhän kylän taloutta tulevaisuudessa. He kertoivat ylpeinä, miten he itse olivat kantaneet ja asetelleet jo nyt kaikki sora ja kivet tielle, jottei se olisi niin rapainen sadekaudella. INGUAT, eli hallituksen turismivirasto, olisi pyytänyt melko korkean prosentin tuloista heille, jotta he olisivat investoineet projektiin, joten sen rahoittaminen jäi kyläläisten käsiin. Puhtia ja intoa heiltä ei kuitenkaan puuttunut. He olivat itse rakentaneet pari soutuvenettä, löytäneet uusia laguuneja ja vesiputouksia missä vierailla, rakentaneet jopa kuivakäymälän ja järvivedellä toimivan suihkun, ja touhusivat jatkuvasti täydellä vauhdilla kun olimme paikalla leikaten ruohoa machetella, pilkkoen polttopuita, paistaen meille tortilloja ja kysellen jatkuvasti, miten he voisivat auttaa meitä.




Illalla he istuutuivat meidän kanssaan nuotiolle kertoilemaan tarinoita. Kaikilla oli tietenkin jo vaimot ja perheet, jotka ovat kylässä heidän hankkien perheelle rahaa matkustamalla Yhdysvaltoihin ja Meksikoon töihin. Tulevaisuudessa he toivovat turismiprojektin tuovan kylälle enemmän rahaa, ettei heidän tarvitse matkustaa muualle töihin jättäen perheensä. En voinut olla tuntematta sympatiaa näitä nuoria miehiä kohtaan, jotka tilanteestaan huolimatta olivat positiivisia ja hilpeitä, täynnä toivoa. He olivat huolissaan, että länsimaalaiset eivät pidä heidän paikastaan, sillä se on alkeellinen. Miten väärässä he ovatkaan - tämä on juuri sitä mitä monet etsivät, ei luksushotelleja vaan simppeli ja sympaattinen telttamajoitus nuotion äärellä. Ehkä kuitenkin viiden tunnin pomppuinen matka bussissa ja kolmen tunnin talsiminen mudassa karsii innokkaimmat lähtijät.

Enemmän kuin paratiisi




Heräsin kellon ollessa melkein kuusi, linnut alkoivat visertämään auringon noustessa vuorten takaa. He olivat jo valmistaneet meille nuotion, jossa vesi oli kiehumassa aamupalaa varten. "Ajattelimme, että teistä on mukava herätä kun tuli on jo tehty". En voinut olla hymyilemättä heidän viattomille katseilleen tarjoten parasta vieraanvaraisuutta, mitä he voivat meille tarjota. Aloin miettimään sitä kahta euroa, jonka olin näille miehille maksanut melkein ympärivuorokautisesta huolenpidosta. Järven ollessa tyyni lähdimme soutuveneellä kauemmas järvelle, jossa lähdimme talsimaan metsään. Metsä on maaginen. Jokin lintu liversi äänellä, jonka en uskonut lähtevän linnusta. Perhoset olivat kämmenen kokoisia. Sadekauden vuoksi kristallinkirkasta vettä oli metsässä melkein polveen asti, josta puut heijastuivat. Useat "cenotet", jopa kymmenien metrien syvyiset symmetriset vajoamat, hohtivat eri vihreän ja sinisen sävyinä, houkutellen meitä hyppäämään sinne polskimaan. En tiedä miten voin ikinä kuvailla tämän paikan kauneutta, joka vaikutti siltä, kun kukaan ei olisi ikinä astunut sinne jalallaan. Nyt tänne saapumisen vaikeuteen lisätään vielä 1,5 tunnin soutaminen veneellä ja puolen tunnin kävely tulvivassa metsässä.




Paluumatkalla opasmiehemme lupautuivat viemään tavaramme Aguacateen hevosen selässä ilman minkäänlaista kustannusta. Koska oli jo myöhä, he opastivat meidät syömään yhden serkkunsa luokse, ja majoitus taisi onnistua tädin tai jonkun vastaavan kotona alle kahdella eurolla per lärvi (päivällinen sentään maksoi melkein viisi euroa, mutta siiten kuului itse kullekin melko muhkea järvestä kalastettu ja grillattu kala itse paistetuilla perunoilla). Matka oli todellakin ylittänyt kaikki odotuksemme.

Kuvassa vasemmalta Alexandre, Gaspar, Gaspar, minä, Antonio, sekä amerikkalais-guatemalalais- pariskunta Xelasta. Huomaa, että guatemalalaiset ovat yksiä maailman lyhimpiä ihmisiä. Minä olen 160cm ja Alexandre 162cm, ja he ovat silti meitä melkein päätä lyhyempiä. 


Majoitus oli melko vaatimaton. Sängyssä ei ollut patjaa ollenkaan, pelkästään pari vilttiä päälekkäin, jotteivät lauat painaisi liikaa selkää. Tyynykin oli vain kääritty viltti. Sivussa oli suuria säkkejä Amerikkalaisia käytettyjä vaatteita, ilmeisesti myyntitarkoituksessa. 

Matka läpi Cuchumatanes- vuorten

Kello neljä kylän megafoni pärähti kuuluttamaan jotain chuj- kielellä, varhaisimmat kukot kiekuivat. Talossa heräiltiin jo ja alettiin kohentamaan nuotiota tortillojen valmistamista varten. Kävellessämme "bussipysäkille" koko kylässä oli epätodellinen tunnelma. Kello ei ollut vielä viisi, mutta kaikki olivat hereillä. Perinnevaatteisiin pukeutuneita naisia kulki tomuista hiekkatietä pitkin päänsä päällä kulhot täynnä maissia, varmaankin matkalla maissijauhamoon, josta saadaan tortilloihin jauhoja. Kirkon eteen alkoi kerääntyä väkeä odottaen aamusaarnan alkamista. En voinut olla ihailematta paikan autenttisuutta. Lopulta karusellimaiset vilkkuvat valot ja mölyävä sumutorvi paljastivat bussin saapuvan kylään. Se lähtee Huehuetenangoon aamulla ja palaa illalla, jolloin lähtijöiden on oltava hyvin asialla.




Paluumatkalla sain päähäni Alexandren kanssa, että meillähän on koko päivä aikaa. Seitsemän maissa olimme Nentonissa, josta päätimme lähteä tutkimaan, josko Cuchumatanes- vuoriston yli olisi mahdollista päästä paikallisbussilla. Ensimmäinen bussi vei meidät Jacoltenangoon pitkin hyvin kapeaa ja hiekkaista tietä läpi metsien ja pienten kylien, matkan kestäessä noin kaksi tuntia. Sieltä yhä vuoristoisempi tie vei meidät seuraavaan kohteeseemme nimeltä Concepción Huista. Koin suurta ylpeyttä siitä, että olimme saapuneet suurehkoon kylään, jota emme edes nähneet kartalla, emmekä liiemmin sinne johtavaa tietä. Bussissa ollut poika lähti innoissaan näyttämään meille paikkoja. Kylässä oli markkinat ja satoja ihmisiä ostoksilla - kaupan oli perinteisiä vihanneksia, hedelmiä, vaatteita, mausteita ja lihaa. Kello alkoi olla puolen päivän, ja olimme jo vierailleet tänään kolmessa eri melko tuntemattomassa kaupungissa - Nentonissa, Jacaltenangossa ja Concepción Huistassa (eipä yhtäkään mainita yhdessäkään Lonely Planet- oppaassa).

Tie Nentonista Jacaltenangoon

Concepcion de Huista (voin melkein vannoa, että maalattujen talojen rahat tulevat Yhdysvalloista)


Matkan oli kuitenkin jatkuttava. Tällä kertaa kanabussi otti meidät kyytiinsä kohti Todos Santos de Cuchumatanes- nimistä kylää, joka edellisistä poiketen on yksi tunnetuimmista pikkukylistä, johtuen heidän hyvin persoonallisista vaatteistaan, joihin he pukeutuvat ympäri vuoden, sekä 1.11 juhlittavasta kännisestä hevoskilpailusta, jonne saapuu väkeä koko Guatemalasta sekä ulkomailta asti. Muutaman tunnin matkan jälkeen saavuttuamme Todos Santos- kylään oli tunnelma erittäin rauhallinen. Todentotta kaikki pukeutuivat perinnevaatteisiin - miehet punaisiin valkoraitaisiin housihin sekä violettiraidalliseen ja kirjailtuun paitaan komeilla kauluksilla, sekä naisilla oli tummanvioletti huipil sekä musta corte- hame. Maineestaan huolimatta paikalla ei näyttänyt olevan muita turisteja. Sisällissodan aikaan 80- luvulla Todos Santos oli yksi guerrilla- liikkeen tukikohdista, eli he vastustivat diktaattorihallituksen vaatimuksia ottaa väkivalloin alkuperäisasukkaiden maat yksityisten maanomistajien käyttöön, jolloin heidät leimattiin kommunisteiksi, jotka oli väistämättä tapettava.  Ehkäpä näistä suurista menetyksistä johtuen Todos Santos on yksi merkittävimmistä kylistä, joka kantaa ylpeänä perinteitään, kuten kännistä hevoskilpailua, räikeitä vaatteitaan, kieltään, ja tietenkin amerikanlippujaan. Ristiriitaista kylläkin, vaikka kansanmurha oli pääosin Yhdysvaltojen rahoittama, on tällä hetkellä noin 25 % Todos Santosin asukkaista joko pysyvästi tai väliaikaisesti töissä Yhdysvalloissa, joka on tehnyt siitä myös erityisen vauraan kyläpahasen, jossa nousee massivisia persoonallisesti rakennettuja omakotitaloja jenkkilavureilla ja suurilla amerikanlipuilla koristettuina. Siinä teki mieli sanoa: "Trump, tulehan tänne katsomaan mitä nämä dokumentoimattomat rikolliset tekevät palkkarahoillaan!". On vaikea olla mitään mieltä Todos Santosista.

Yksi esimerkki omaperäisestä jenkkitalosta

Matkasta oli enää jäljellä neljä tuntia - ensin Huehuetenangoon, josta vielä yhdellä kanabussilla takaisin Xelaan. Huehuetenangon bussiasemalla istahdimme syömään jotain paikallista einestä, kun tarjoilijatyttö istahti pöytäämme udellen meistä. Hän halusi ottaa kuvan itsestään rinkkani kanssa. Matkalla Xelaan pyörittelin mielessäni tyttöä, joka todennäköisesti on minun ikäinen jo useamman lapsen äiti, jolla ei koskaan ole mahdollisuutta matkustaa. Onkohan rinkkakuva jo Facebookissa, ja mitä siinä mahtaa olla kuvatekstinä? Mahtaako hänkin haikailla reppureissaajaksi? Näissä tunnelmissa saavuin kotiini yhdeksältä illalla 16 tunnin matkan jälkeen, joka oli kaikenkaikkiaan kustantanut reilun 10 euroa, kun nopein reitti olisi maksanut vain kuutisen euroa ja kestänyt vain seitsemän tuntia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti